Kyseessä on koirilla esiintyvä sairaus, jonka aiheuttajana on pieni, aivolisäkkeessä oleva vaaraton kasvain tai munuaisen kuorikerroksessa oleva muutos (tai pitkäaikainen kortisonin käyttö). Ikävä kyllä, tämä sairaus todettiin pari vuotta sitten Lakun siskolla, Eevillä, ja nyt pari viikkoa sitten myös Ässällä eli samasta pentueesta kaksi sairastaa Cushingin tautia.

 
Olen ottanut / pyytänyt toisiakin ottamaan selvää taudista, lähinnä siitä onko se perinnöllinen. Googlesta löytyy maininta perinnöllisyydestä koirilla: Ei tunneta. Eeviä hoitava lääkäri oli kertonut, että taudin ei tiedetä varsinaisesti olevan perinnöllinen, mutta hänen muistikuvan mukaan ilmeisesti jotenkin se ”samaan sukuun liittyy”. Asta ei muista sanaa, mitä lääkäri käytti. Kun Eevi sairastui, kysyin täällä Joensuussa perinnöllisyydestä ja sain vastauksen, ettei tiettävästi ole perinnöllinen. Tuija kysyi silloin myös joltain eläinlääkäriltä Tampereella ja sai vastaukseksi, ettei tauti olisi perinnöllinen. Nyt Ässää hoitava lääkäri (Mikkelissä) oli sanonut, että tauti ei olisi perinnöllinen, vaan tavallisesti pienillä koirilla ilmenevä. Ässän sairastumisen yhteydessä eräs eläinlääkäri oli sanonut, että taudin ei tiedetä olevan perinnöllinen, mutta sitä on pienillä ja keskisuurilla koirilla. Hän oli maininnut joitain rotuja ja mukana oli myös tibbe. Oliko olettamus vai varma tieto? Itse kysyin ”omalta eläinlääkäriltämme” taudin perinnöllisyydestä ja sain vastauksen, että ei ole varsinaisesti perinnöllinen, mutta suvuittain esiintyvä. Hänkin käytti sanaa, jota en enää kotona muistanut. Hän myös mainitsi, että sairaus on yleinen bichon friséllä. Ja jos oikein muistan, niin hän kertoi että joskus lyhytaikainenkin kortisonin käyttö voi laukaista sairauden.
 Koska tautia on myös ihmisillä, työpaikallani oli mahdollisuus saada tietoa taudin perinnöllisyydestä. Terveysportista ei löytynyt mitään mainintaa taudin perinnöllisyydestä. Yksi lääkäri totesi: ”sekä että” eli osa olisi perinnöllistä ja osa kortisonin aiheuttamaa. Toinen lääkäri (eri erikoisala) ei tuntenut kyseistä tautia riittävän hyvin mutta hän kertoi, että sairaalan tieteellisessä kirjastossa on hyvä suomenkielinen endokrinologian kirja ja suositteli sen lainaamista. Niin teinkin ja aloitin ”lääketieteen opinnot”. Taudin perinnöllisyydestä ei ollut mainintaa, mutta seuraava lause löytyi: ”Suurin osa tapauksista on sporadisia (eli satunnaisia), mutta myös familiaalista (suvuittain esiintyvä) etiologiaa on kuvattu”.  Suluissa omat lisäykseni kirjasta lainaamaani tekstiin.
Nyt olen miettinyt miten yleinen tämä sairaus ylipäätään koirilla on ja onko sitä muilla tiibetinterriereillä. Kun olin ensimmäiseltä työpaikkani lääkäriltä kysynyt sairaudesta, niin seuraavana päivänä hänen vaimonsa oli tavannut labradorinnoutajan, jolla oli kyseinen sairaus. Myös veljeni perheessä olevalla labbiksella saattaa olla Cushingin tauti, mutta se on pitkäaikaisen kortisonin, jota Eetu syö / on syönyt, seurausta. Koiraa tutkitaan parhaillaan ja Eetukin on jo 10 vuotta täyttänyt. Eevin ja Ässän lisäksi en tiedä ainoatakaan muuta koiraa, jolla kyseinen sairaus on todettu tai olisi ollut ilman, että kyseessä olisi kortisonilääkityksen aiheuttama sairaus.
Mutta jotain hyvääkin sairaudessa on: SIIHEN ON LÄÄKE. Yleensä sairastuneet koirat ovat Googlen mukaan narttukoiria ja sairaus puhkeaa lähempänä kymmentä ikävuotta. Eevi oli 8 v, Ässä juuri 10 vuotta täyttänyt. Lääkityksen vaikutus ainakin Eevillä alkoi välittömästi. Ruokahalu normalisoitui, juominen väheni, juoksut palasivat ja turkki alkoi kasvaa. Muutos oli lääkityksen aloituksesta viikosta – parista alkaen havaittavissa. Turkki toki vaati enemmän aikaa. Eevin turkki oli huonoimmillaan siinä kunnossa, että ”takki” paksuni aina pakkasen kiristymisen myötä ja pahimmillaan oli fleese tai villaneule ja turkki (Eevillä todella oli aidosta turkiksesta tehty ”takki”!) päälle puettuna, että Eevi tarkeni mennä ulos. Nyt, kun Eevi on ollut pari vuotta lääkityksellä, niin oma turkki on parempi kuin näyttelyissä käydessä, paksu ja kiiltävä, eikä talvipakkasilla enää viime talvenakaan takkeja tarvittu. Värikin muuttui aivan mustaksi vaikka Eevi aikaisemmin oli harmahtava. Jos ei tiedä Eevin sairastavan ja olevan pysyvällä lääkityksellä, niin mistään merkeistä sitä ei voi päällepäin nähdä vaan Eevi on aivan terveen 10-vuotiaan koiran oloinen. Ässän hoito on niin alussa, että lääkkeen vaikutusta ei voi vielä tietää. Ässällä oli myös ongelmaa sokeriarvoissa (joka kuuluu ilmeisesti taudinkuvaan) eikä tässä vaiheessa ole tietoa korjautuuko se Cushingin taudin lääkityksellä vai vaatiiko myöhemmin insuliinin. Koiran elinikäkään ei merkittävästi lyhene Cushingin taudissa, koska koirat ovat sairastuessaan jo iäkkäämpiä eikä nuoria, parhaassa iässään olevia.
Miksikö tämän kaiken kerron? Kerron ensinnäkin siksi, että mielestäni salailulla ei voita mitään. Toisekseen kannan ihan oikeasti huolta Lakun jälkeläisistä ja sairastuneet koirat ovat Lakun siskoja. Ansa, Lakun emä, oli täysin terve aina kuolemaansa saakka (joka johtui kohtutulehduksen pitkittymisestä ja liian myöhäisestä leikkauksesta, josta Ansa ei enää herännyt). Myöskin Tashi, Lakun isä, oli terve. Mielessäni pyörii ajatuksia: Onko vain onneton sattuma, että saman pentueen kaksi narttua sairastuu vai onko tauti kuitenkin ”perinnöllinen”? Onko sitä tutkittu? Ilmeisesti ei. Miten paljon sitä on tiibetinterriereillä? Tautihan on hoidettuna täysin huomaamaton ja sairauden voi helposti ”salata” - enkä edellä todetulla epäile ainoatakaan tibbeä sairaaksi tai yhdenkään kasvattajan salaavan koiransa sairautta, vaan oletan että noinkin voisi toimia.
Kun Lakua käytettiin jalostukseen, niin Eevin sairaus oli tiedossa enkä sitä salannut. Silloin oli myös ”tieto”, että perinnöllisestä sairaudesta ei olisi kyse. Myös taudin esiintyminen suvuittain tuli esille vasta Ässän sairastumisen yhteydessä. JOS Ässän sairaus olisi ollut edes pienen epäilyn asteella maaliskuussa kun Lakun ja Emman astutus tapahtui, ei Lakua olisi jalostukseen käytetty eli olisin ehdottomasti kaiken varalta kieltäytynyt Lakun jalostuskäytöstä. Nyt Lakulla on seitsemän pennun verran jälkikasvua, joista kaksi on narttuja ja himpun verran suuremmassa vaarassa saada sairaus kuin viisi urosjälkeläistä. Koko sydämestäni toivon, että yksikään noista pennuista ei sairastuisi - siitäkään huolimatta, että sairauteen on lääkitys ja lääkityksellä oleva koira elää täysin normaalia elämää ainakin mitä kokemus Eevistä on parin vuoden ajalta. Ässän sairastumisen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi tätä sairautta miettinyt tai siitä jostain jotain tiedonmurusia hankkinut. Nyt ymmärrän entistäkin paremmin jalostuksen vaikeudet ja vastuullisuuden. Yöunia en ole kuitenkaan vielä menettänyt.
Asta ja Päivi tietävät, että olen julkaisemassa heidän koiriensa sairauden blogissani ja Asta Lakun, Eevin ja Ässän kasvattajana oli sitä mieltä, että sitä ei saakaan salata. Hän onkin avoimesti kertonut Eevin sairaudesta eikä ole yrittänytkään sitä salassa pitää. Päiviin en ole itse ollut yhteydessä, mutta hänen äitinsä välityksellä terveiset puolin ja toisin ovat kulkeneet.
 
Eikä siinä vielä kaikki. Lakulla ilmeni silmän rähmimistä, joka parani hetkeksi silmätipoilla. Nyt rähmiminen uusiutui ja tuli myös toiseen silmään. Eläinlääkäri epäili, että Laku olisi altistunut joko nyt syksyllä ulkona olevalle homeelle tai sitten kuivamuonan varastopunkille. Hän kehotti siirtämään Lakun kotiruokaan ja jos kuivamuonaa annetaan, niin ensin pakastaa se koska varastopunkki kuolee pakasteessa. Näin teen nyt Kaken kuivamuonalle. Pään alueella ilmenevät allergiaoireet eläinlääkärin mukaan viittaavat yleensä joko hengitysilma- tai varastopunkkiallergiaan. Ruoka-allergia ilmenisi enemmän iho-oireina. JOS tämäkin olisi ollut tiedossani ennen astutusta, niin Lakulla ei olisi jälkikasvua lainkaan. Koskaan aikaisemmin Lakulla ei ole ollut mitään allergiaan viittaavia oireita ja on ensimmäinen koirani, jolle allergiaepäily on annettu. Ylipäätään Laku on ollut koko ikänsä täysin terve koira. Silmäoireisiinsa Laku olisi saanut hoidon nopeuttamiseksi kortisonipistoksen – enpä uskaltanut ottaa. Kortisonia sisältävät silmätipatkin pelottavat riittävästi. Kohta minulta menee jo yöunetkin… Ja jossitella voi loputtomiin.